Värit tuulen pystytkö säää maalaaamaaan @ Litchfield

Perjantai 30.2 oli ihan kiva. Mun piti tehä vaikka mitä, mutta sitten jäinkin vaan kotiin kattomaan piirrettyjä tän perheen kanssa. Ja tehtiin itse pitsaa. Illalla lähdin tohon puolen tunnin päähän Casuarinaan iltaostoksille. Täydellinen aika muuten ostella. Löysin paljon kaikkee kivaa ja etenkin tarpeellista tosi pilkkahinnoin. Kun eihän mulla ollut tänne saapuessani kuin flipflopit ja muutama hassu toppi, hiusharjakin oli kas kadonnut. Ja niissä topeissakin oli jotain paikallisten olutmerkkien logoja. Tai reikiä. LÖYSIN MUUTEN MAAILMAN PARHAIMMAN REPUN. Siitä tulee mun reissureppu! Oikeen Risto Reipas olen konsanaan. JA KIRJEPAPERIA!! Oikeata kirjepaperia! Oikeastaan sen takia taisin ostoksille lähteäkin.

Löysin 2 reppua, feikkivanssit, sitä kirjepaperia, kellon, hiusjutun, arskat (edelliset hajosivat) ja tosi coolin hatun. Feikkivanssit oli muuten 5 dollaria eli muutaman euron.

Ja lauantai. Mun elämäni ehkä paras lauantai. No ei ehkä, mutta ainakin reissun paras päivä ikinä. Lähettiin aamulla parin ranskiksen ja yhen saksalaisen aupparin kanssa pakulla Litchfieldin luonnonpuistoon. Oon ollu sielä kerran ennenkin, oli hyvin tapahtumarikas reissu, voin kirjottaa siitä myöhemmin. Sinne hurruteltiin pari tuntia ja mentiin suoraan sellaselle näköalatasanteelle kattomaan isoa vesiputousta, joka oli kauempana viidakon (tai ihan vain metsän, mutta viidakko on kivempi sana) keskellä. Hieno oli, mutta noihinkin jotenkin turtuu. Ja kartassa luki ettei tuolla voi edes uida, kun ei ole mitään reittiä sinne ja voi olla vaarallista uida vesiputouksen päällä. Helposti humpsahtaa. Päätettiin kuitenkin käydä kurkkaamassa, pääseekö sinne mitenkään. Patikoitiin hetki, pokettiin polulta ja lähettiin pienen epäröinnin jälkeen kiipeämään tai oikeastaan laskeutumaan jyrkkää kallionseinämää pitkin alas vesiputouksille. Pelkäsin kokoajan että vastaan tulee käärme tai lisko tai hämähäkki ja sitten pelästyn ja sitten tipun. Mutta ei tullut kuin yksi iso heinäsirkka. Kun päästiin alas, en voi kuvailla sitä tunnetta mikä mut valtas. Siis oltiin löydetty paratiisi. Jyrkkien kallionseinämien keskellä sellasessa rotkossa menee vesiputouksia, lentelee perhosia, on pieni valkoinen hiekkakaistale, vesi on kirkkainta mitä oon varmaan ikinä nähny ja toi paikka oli vielä tosi korkeella, eli sieltä näkyi koko viidakko komeudessaan.

 Minä ja Baptiste juostiin suoraan kallionpalaselle ja hypättiin veteen. Ei saatu edes mitään sanoja ulos vaan pelkästään kauheeta huutonaurua. Oikeastaan ihan sellasta hysteeristä psykopaattinaurua. Meijän piti yöpyä jollain leirintäalueella, mutta päätettiin siltä seisomalta, että pystytetään teltta meijän ihanalle, täydelliselle hiekkakaistaleelle. Siellä sitten koko päivä kiipeiltiin, uitiin, sukelleltiin, otettiin aurinkoa, syötiin, nautittiin elämästä! Hypin kivillä ja tunsin olevani ihan Pocahontas. Tiiättekö sen kohdan, missä se tapaa ensimmäistä kertaa Will Smithin? Toi paikka oli kuin siitä kohasta. Tuntui siltä kuin oltais oltu ainoat ihmiset koko maailmassa. Sovittiin vielä, ettei katota kelloa koko aikana. Mulla oli tosin puhelin taas jossain kadoksissa, että eipä ollut paljon vaihtoehtojakaan.

Mun reissureppu!

Noilla on niin hellyyttävät naamat.

Illalla sitten pystytettiin meijän teltan verkko-osa hiekalle, avattiin viinipänikät ja istuttiin vaan vedessä viiniä siemaillen. Auringonlaskua katseltiin vesiputouksen päältä, tollaselta kallionkielekkeeltä. Ei hullumpi paikka nautiskella iltaviiniä. Onko se muuten viiniä vai viintä? Kun kaikki sanoo aina ihan eri tavalla. Meillä hölmöillä ei ollut minkäännäkösiä lamppuja, joten pimeä laskeutui yllemme varmaan siinä 7-8 hollilla. Oltiin jo pienessä hönössä ja haluttiin pelata korttia. Keksittiin sitten olosuhteiden pakottamana uusi korttipeli, josta kehkeytyi nopeasti uusi juomapeli: guess who!! Okei, nimi on vanha, mutta peli uusi. Jokainen vuoron perään pistää kortin maahan ja muitten pitää arvata mikä kortti se on. Se kuka arvaa oikein, saa antaa 2 huikkaa muille. Kuka huijaa, joutuu ottamaan 10 huikkaa. Ja kuka arvaa väärin, joutuu ottamaan 2 huikkaa. Pelistä tuli jossain välissä oikein kaoottinen, kaikki löi aina päänsä yhteen kun yritettiin nähdä maassa olevaa korttia, ranskalaiset huutaa kilpaa jotain ranskaksi, itse kostoksi aloin huutamaan jotakin epämääräistä suomeksi ja päälle väsynyttä huutonaurua.

Yöllä heräsin, kun tuli vähän kylmä ja VAAAAUU!! Koska meillä ei ollut tosiaan kattoa teltassa, vaan pelkkä verkko, niin näin silmät avatessani ison ja kirkkaan tähtitaivaan suoraan mun yläpuolella. Se oli sellainen hengen salpaantumis-momentti. Tähtiä oli ainakin tsiljoona. Ja taustalla kuuluu vieressä ryöppyävän vesiputouksen ääni. Ja kaikkia muita viidakon ääniä. Sekä ranskiksten kuorsaus. En ois silti halunnut olla missään muualla sillä hetkellä.

Aamulla heräsin ennen muita ja menin kalliolle yksin istuskelemaan. Ei voisi olla täydellisempää paikkaa herätä. Ilma oli täydellinen, sellanen utuinen ja lämpimän viileä, pieni tuuli puhalsi ja kaikki oli vielä unessa. Sitten se vesiputouksista tuleva "höyry"! Aamu-uinninkin tein, aaaah. Jos tuonne muuttaisin, en tarvitsisi mitään. Uiskentelisin vain kalojen kanssa päivät pitkät ja leikkisin Pocahontasta. Olin niin surullinen, kun piti lähteä pois mun satumaailmasta. Mutta varmasti menen uudestaan vielä monta kertaa.

Ton vesiputouksen ylhäällä oltiin!

Ps. en ehdi oikolukea tätä, niin on varmasti täynnä kirjoitusvirheitä. Mutta ei haittaa, koska olen löytänyt maailman täydellisimmän kolkan maailmasta.

Laura

Muuan viiikonloppu

Viime viikonloppu oli jotain, mitä en ehkä pysty sanoin tai kuvin tai yhtään mitenkään kuvailemaan. Olen tositositosi onnellinen. Mutta kun unohdin kertoi edellisestä viikonlopusta niin kerron siitä nyt sitten ensin. Sekin oli nimittäin varsin hyvä ja onnistunut viikonloppu. Noniin.

Perjantaina 24.1. lähdin iltapäivällä uiskentelemaan ja sitten loppupäivän vain hengailin kotosalla. Täällä oli näitten tuttavaperhe yökyläilemässä niin hulinaa kyllä riitti. Menin tosi aikasin nukkumaan ja vetelin sikeitä ainakin 10 tuntia. Mä niin rakastan nukkumista. Paras kohta päivässä on, kun saa mennä lämpimien peittojen alle ja nukahtaa. Ja toinen paras kohta päivässä on aamulla torkuttaminen. Ja kolmas se, kun herää vahingossa liian aikasin (ei tapahdu usein) ja tajuaa saavansa nukkua vielä pidempään.

Käytiin muuten perjantaina myös pustoilemassa.

Tuolla minä nyt asun. Ja tuo auto on minun käytössäni. NOIN ISO! Sain Fiat Puntokin pellit ryttyyn niin nyt mulle tyrkätään tollanen. Ja vielä vasemmalla puolella pitäisi yrittää pysyä..

Lauantaina herättyäni söin pitkään ja hartaasti aamupalaa ja tää perhekin lähti johonkin niin oli ihanan hiljainen ja rauhallinen aamu. Aamutoimien jälkeen lähin fillaroimaan keskustaan etsimään kirjepaperia. Ja mieleeni vain tuli että MIKSI IHMISET EI ENÄÄ KIRJOITA KIRJEITÄ?! En löytänyt kirjepaperia siis mistään. Hyvä että jotain rumia kirjekuoria löysin. Mitkä paljastuivat vielä myöhemmin korteiksi.

Kaupoilta menin salille ja touhuilin siellä aikani. Oli erimukavaa. Salilta menin mun ihanaan pieneen vakkarikahvilaan. Okei, ainoaan kahvilaan tässä kyläpahasessa. Siellä nautiskelin sumppia ja kirjottelin kirjeitä mun ihanille sinne Suomeen. Mutta vielä on ihan ylläri kenen luukut kolahtaa! Olkaahan valppaina. Vähän oli muuten kiva kirjottaa oikeita kirjeitä. Mä vihaan kirjottaa tolla kosketuspuhelimella yhtään mitään, kun on niin nakkisormet. Ja Facebookissa oon myös huono vastailemaan. Sähköpostia en nykyään kato ikinä. Tää kirjehomma tuntuis olevan sopivan verkkaista mulle. Ja siinä on myös sellasta ihanaa tunnelmaa. Kuin kirjottelisin sotavaimona mun miehille sinne rintamalle. Ois vielä enemmän tunnelmaa, jos ois oikeeta kirjepaperia. Ja joku hieno kynä. Ehkä hamassa tulevaisuudessa sitten.

Vaikeaa kun ei ole omaa kuvaajaa. Kaikki pitää itse tehdä.

Haha, master of selfies.

Fillaroin takasin kotiin ja suihkun kautta auto alle ja Darwiniin. Darwinissa mentiin Baptisten aka ranskiksen kanssa seinäkiipeilemään. Ranskis on harrastanut kiipeilyä jo 8 vuotta ja opetti mua varmistamaan. Eli hyvä, etten ottanu Suomessa niitä maltaita maksavia kursseja kun tää nyt kävi näin näppärästi. Ranskis siis luotti henkensä mun käsiini. Ja vielä henki piuhisee, eli ihan hyvä intensiivikurssi oli. Kiipeilyn jälkeen napattiin toinen ranskis kyytiin ja mentiin yhtien Taiwanilaisten luokse päivälliselle. Tarkotus oli, että jokainen tuo jotakin oman maan kulinaristisia nautintoja. Mä säästin ihmiset mun teoksilta ja ihan rehellisesti fuskasin ja ostin valmiskakkuja kaupasta. Suomalaisia valmiskakkuja. Oli hauska ilta ja naurettiin paljon. Yritin taas opetella puhumaan Kiinaa, mutta kun ei vaan ota tuulta alleen tuo minun mandariinikiina. Ei niin millään. Kotio taisin lähteä ennen yhtätoista.

Seuraavana aamuna lähsin taas perinteiselle sali+sumpittelurundille Palmerstonin keskustaan. Kirjotin lisää kirjeitä. On muuten yllättävän aikaa vievää puuhaa. Sitten otin taas bussin Darwiniin ja menin lounastamaan yhen Balilla tapaamani Lutin kanssa. Oli kiva nähdä tuttu naama. Lut on alunperin Afganistanista ja muuttanut 13-vuotiaana Irlantiin. Ja se kerto, että joskus 60-luvulla ja ennen sotaa Afganistan oli kuulemma aivan paratiisi. Ja ihmiset meni sinne lomailemaan. Niin ja Lut siis muutti nyt tänne Darwiniin Perthistä. Täällä muuten ihmiset puhuu aika paljon Afganistanista, kun siellä on paljon Australialaisia joukkioita. Siis noita sotahommia. Itseasiassa tää mun hostisäkin on ollut siellä muistaakseni noin vuoden päivät.

Lounaan jälkeen jäin Darwinin waterfrontille ottaa arskaa ja syömään jätskiä. Ja kuuntelemaan musiikkia. Illala kotiin ja skypettelyä perheen kanssa. Perhe on aika kiva. Oikeastaan mulla on ehkä paras perhe ja parhaat  ystävät ikinä. Kun ne on niin hassuja ja hulluja ja ihania.On ikävä teitä, sikapaljon haleja sinne!

Viinisiepottelua waterfrontilla

Että sellainen kiva viikonloppu.

Laura