keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Fiiilinkejä

Voi tätä tunteiden vuoristorataa! Olin sopinut tiistaille kahvitreffit yhen sveitsiläisen Au  Pairin kanssa Darwinin keskustaan. Lähdin puoli seiskan aikoihin ajelemaan täältä kotoa ja vitsi mikä fiilis mulla oli. En oo tainnu ikinä kokea niin voimakasta hyvän olon tunnetta ilman mitään ihmeellistä syytä. Ajelin vain maantietä, kuuntelin hyvää musiikkia ihan TÄPÖÖ ja kattelin laskeutuvaa aurinkoa horisontissa. Iltaaurinko värjäs ihanasti kaiken vähän oranssiksi. Sitten yhtäkkiä sain ihan tosi ison naurukohtauksen, siis yksin autossa. Ensin vain hymyilin kun niin kovasti hymyilytti ja kohta jo nauroin vedet silmissä. Ja tämäkin ilman mitään syytä. Tunsin itteni vaan niin hirveen onnelliseksi.

Olin vähän etuajassa Darwinissa, niin lähin vähän käpyttelemään ja löysin pienen rannan kaistaleen, josta näkyi auringonlasku tosi upeesti. Sielläkin istuskelin ihan euforiapäissäni ja fiilistelin elämää. Tuli jostain syystä mieleen se Pikku Prinssin auringonlasku-kohta. Piitsiltä menin sitte sumpittelemaan. En oo ikinä ennen tavannu ihmisiä ihmeellisen internetin välityksellä ja siks onki ollu tosi outoa täällä  tavata ihmisiä millon minkäki facebook-yhteisöjen ja -tapahtumien kautta. Tuntuu ihan kuin nettideittailis! Ja aina vähän jänskättää, että riittääkö juteltavaa ja natsaako yhtään. Ja niin jänskätti tälläkin kertaa, mutta ihan turhaan. Ekasta minuutista asti suut vaan kävi tän Adrianan kanssa. Ja tiiättekö, sellaset pikkuasiat, esim. halaaminen kun tavataan, tekee mun mielestä heti ilmapiiristä paljon rennomman. Ikinä ei voi halailla liikaa! Olin tästä tapaamisestakin niin onneissani, kun tuntui niin helpolta jutella ja oli sellanen fiilis että ois jo pidempääkin tunnettu. Vähän olin ehkä down, kun Eveliina ja Henna lähti ennen kuin ehittiin ees kunnolla tutustua, joten tää oli just sitä mitä tarvitsin. Kun pääsin takaisin kotiin ja painoin pääni tyynyyn, tuntui vieläkin vaan niin hyvältä.






No mutta! Eipäs vielä ilakoida. Seuraava päivä oli suorastaan ihan paska. Ihan kamaluus. Aamu alkoi ihan mukavasti; laitoin lapset valmiiksi, pyöräiltiin kouluun ja tiputettiin poitsu sinne, pyöräiltiin takasin, lähetiin piknikille, leivottiin, lounastettiin, laitoin pikkusen unille... Ja jostain tästä kohtaa päivästä alkoi tulla ihan tyhmä. Lapset oli KAIKKI 3 jotenkin ihan väsyneitä ja känkkäränkköjä. Yleensä ne on vain yksi kerrallaan ja sitten kaks muuta aina jotenkin ymmärtää odottaa, että on niitten vuoro kiukutella. Mutta ei tänään. Ei tänään. Voi miksi ei tänään. Siinä latelin sitten time outteja yhdelle jos toiselle ipanapalle.Täällä muuten kaikilla vanhemmilla on käytössä toi time out-systeemi. Toimiikohan vain... Epäilen. Tän lisäks olin muutenkin tosi väsynyt ja kuumuus paino päälle. Täällä kuumuus saa muuten ihan uuden käsitteen.

Kyllä musta vielä joku hyvän vaimokkeen saa, possukeksit kaupan päällisiks!
Amandan tullessa kotiin lähdin polkemaan salille, joka sijaitsee n. 6 kilometrin päässä, Palmerstonin keskustassa. Tiedättekö sen tunteen kun olis vaan pakko heittää jotakin päin seinää. Mielellään sikakovaa ja voimalla. Ja mielellään jotain särkyvää. Nyt teki mieli heittää pyörä maahan ja oikein hyppiä sen päällä. Katkoa pinnat. Heittää ne päin autoja, jotka ei näyttänyt vilkkua. Vastatuuli ärsytti ihan suunnattomasti, oli liian kostea ja kuuma, salin ilmastointikin ketutti. Kun  taas normaalina päivänä; "Mmm.. ihana tuuli mukavasti kutittelee, olen kuin taivaan lintu, kivasti hulmuttaa hiuksia. Ja lämpö. Mikä ihana lämpö. Ei tarvitse suomessä täristä. Ja kristus laupias samarialainen siunatkoon ilmastointia!" Mutta ei tänään.  Tänään vihasin koko maailmaa. Salilla vedin sitten oikein raivotreenin ja lähin polkemaan kaupan kautta kotio. Väsytti niin paljon ja oli ihan tyhjä olo. Tirautin pienet itkut siinä matkalla. Olen oppinut tosi hyvin ajamaan pyörällä ilman käsiä, joten alamäessä pimeällä tien pätkällä nostin kädet oikeen reippaasti ilmaan ja pistin centterit pystyyn. Tää on ihan älytöntä, mutta kun en päässyt heittelemään posliinikippoja niin jotain rebeliä piti päästä tekemään. Haha, tuli ihan mieleen se mr. Bean-kohtaus, missä se heiluttelee keskareita ylpeenä ympäri katuja.

Nyt suihkun raikkaana ja maha pullollaan kuuntelen sadetta ja olen kuin lootuskukka, tyyni ja rauhallinen. Itse zen. Katsotaan vain, mitä huominen tuo tullessaan...





Latenperä

maanantai 24. helmikuuta 2014

Darwin city!

Kamala miten tämä aika rientää! Ihan hirvittää, 2 kuukautta jo Ausseissa. Ja kaikki menny paremmin kuin hyvin. Australian Darwiniin saavuin tosiaan 29.12.13. Yritin viime metreille asti kehittää jotain koppaskonsteja, millä oisin voinu jäädä vielä vähäks aikaa Balille. En ollu sen takia yhtään sisäistänyt, että oon aikuisten oikeesti menossa Ausseihin. Plus ajattelin toivoin vielä lentokoneessa, että jotain ongelmaa tulee Australian kentällä ja lähettävät mut takasin. Suurena yllätyksenä (vaikka mulla oli purkki MEHILÄISkenkävahaa rinkassa eikä paluulippua saatika viittä tonttua tilillä) päästivät minut maahan. Olivat vain että hey, no worries mate! Astelin sitten lentokentän ovista linkuttaen toinen jalka ihan mäsänä ja kevyen hippilookin kera. Kun en ollut yhtään ehtinyt ajattelemaan mitä sitten perillä. Onneksi vastaan tullut hostperheen äiti oli vaan enemmänki huvittunut.

Päästiin näitten kotio joskus yheksän aikoihin illalla, katottiin Itse Ilkimystä perheen poitsun kanssa ja se ihanasti sano että "Laura, even I haven't ever seen you, I've always loved you" ja perään "Laura, remember that your heart will always be in mine". Ja siihen perään sydämen sulattava tuijotus pienillä ruskeilla nappisilmillä. EN KESTÄ!

Pari ekaa viikkoa meni vähän sulatellessa kaikkea. En ois ihan vielä ollu valmis jättää reissaamista taakse. Ihan kamalaa oli purkaa rinkka ja laittaa se komeroon, ladata loput reissukuvat koneelle, harjata hiukset, ostaa oikeat kengät ja kelpovaatteet. Ja rintsikat! Herranjestas, viimesen kuukauden olin kulkenu pelkissä bikineissä. Sitten vielä aamuheräämiset, 5 ateriaa päivässä, pitää olla perillä viikonpäivistä...

Nousin kuitenkin tuhkista kuin feenikslintu konsanaan ja pakotin itteni ihmisten ilmoille. Sainkin sitten nopiaa uusia kaiffareita, joista osa on jo itseasiassa lähteny. Mutta kaiken kaikkiaan tosi hyvin olen viihtynyt. Pieni on kaupunki, paljon krokotiileja, sellanen mukavan lepposa ilmapiiri, ihmiset hymyilee paljon ja juttelee ventovieraille. Ei ollenkaan paha. Ajattelin mennä joku päivä oikein urakalla kuvailemaan mestoja, niin voin sitten esitellä tän koko hulppean Pohjoisterritorion pääkaupungin!

Ja nyt kauhee kuvaoksennus. Tällasta oon siis puuhaillut viimesen parin kuukauden aikana:

Juhlinut Uutta Vuotta näissä maisemissa








 Käynyt uimassa. Varmaan ainut paikka missä ei ole haikaloja tai krokotiileja tai tappavia meduusoja. Tai tiedä vaikka oiskin.


 Kävellyt bussipysäkiltä kotio. Täällä on muuten ihan erilainen taivas. Ei kirkkaan sininen vaan tollai harmaan sininen. Siihen vielä yhdistettynä vihreät palmupuut ja punanen sora, AVOT!


 Käynyt rimpsalla Eveliinan ja Hennan kanssa.


 Hengaillut Waterfrontilla.



 Leiponut ystävilleni HERRRKULLISIA pannukakkuja. Voin antaa teille reseptinkin: kananmunaa ja banaania. Kas siinä.


 Ystäväni Ranskis yritti siihen tulla jotain pätemään. "These are not pancakes, these are omelets!". Pannukakkuja ja sillä vissi.


Iltakahvitellut ystävän luona ystävien kanssa.


 Päivällistänyt ystävien luona ystävien kera. Ranskikset on hyviä kokkeja, eli kelpoystäviä siis.


 Viinitellyt Eveliinan kanssa.


 Bongannut krokotiileja. Siis voitteko kuvitella, tää kuva on otettu LASTEN leikkipuistosta. Koko ajan saa olla varpasillaan. Krokotiileja jokapuolella.


 Bongannut suomalaisia brändejä. Saldo tähän mennessä: Nokia, Angry Birds ja Finlandia Vodka. Vai omistaako Nokian ees enää suomalaiset?


 Jätskitellyt Eveliinan kanssa. Tästä tuli niin hauska vitsi. Ajatelkaa, tollanen pehmistötterö maksaa täällä mäkkärissä 0,30$ ja esim. sunday yli 4$. Mikä järki tässä on? No ei mikään! Kertokaa, jos keksitte. Mä oon ihan pääni puhki jo yrittänyt fundeerata tätä.


 Tahdoin nyt vain laittaa kuvan mun mansikoista.


 Hostperheen isä on kova kalamies, on tehnyt sitä joskus työkseenkin. Ja lupasi ottaa mut joku kerta kalareissulle ja lupasi myös, että saan sellasen kalahatun! Mutta niin, esim. tämä rapu tässä on ihan itse poimittu! Ja hyvää oli.


 Istunut iltoja kera ranskisten. Ja filippiiniläisen.


 Touhunnut lasten kanssa...


 Käynyt lenkillä ja salilla. Tiedän, tässä kuvassahan vaan törötän mun huoneessa, mutta uskokaa vain, lenkille läksin kuvan jälkeen.


 Saanut ihania aamuherätyksiä.


 Kahvitellut lisää.


 Touhunnut lisää lasten kanssa.




 Loppukevennys.


 Laura

tiistai 11. helmikuuta 2014

Ubud ja lähtö


28.12 lähdettiin Enien, irlantilaisen Lutin ja englantilaisen (en millään muista nimeä) naisen kanssa päiväreissulle Ubudiin. Ihana kaupunki reilun tunnin ajomatkan päässä Kutalta. Ubud ei ole meren rannalla, mutta ilmapiiri oli aivan ihana. Käytiin syömässä ja katsastamassa Monkey Forest. Apinat oli tosi pelottavia! Yksi puraisi Lutia ja tämän jälkeen toinen yritti anastaa mun repun. Oikein pirulaisia. Mitäs mentiin, niin. Lähdettiin ajamaan takaisin päin, mutta hindut olivat järjestäneet kadulle jonkun seremonian. Liikenne oli noin tunnin tukossa, joten odoteltiin autossa seremonian päättymistä.








Takaisin hostellilla juhlittiin amerikkalais-kreikkalaisen Annan synttäreitä. Anna on asunut Indonesiassa 1,5 vuotta ja työskentelee siellä englannin opettajana. Ihana tyyppi. Lähdettiin hostellilta reggeabaariin mopedeilla tietenkin. Vähän jänskätti hypätä mopon selkään ekaa kertaa onnettomuuden jälkeen, mutta hyvin meni. Koitin kovasti yhdellä jalalla vähän jammailla, mutta eihän siitä mitään tullut. Olin aiemmin mietiskellyt syntyjä syviä ja tajunnut, etten ollut koko aikana Balilla nähnyt yhtäkään auringonnousua. Kerroin tästä muille ja päätettiin lähteä kolmen jälkeen odottelemaan nousevaa aurinkoa Donnien, Raman ja Annan kanssa salaiselle surffirannalle. Käytiin syömässä kanapuurosörsselit ja paineltiin piitsille. Tunnin tirsat rannalla ja volá! Juotiin aamukahvit ja katseltiin samalla täydellistä auringonnousua.

Siinä on kanapuuro! Eli kertauksena: riisipuuroa, kanaa, jotain katkarapukeksejä, sitten jotain kovia palleroita, soppalientä, chilisoosia, vihanneksia...

Doniii ja Anna

Ekat surffarit salapaikassa









Taikatatit on siis laillisia Balilla. Kaikki muu ehdottoman laitonta. Yksi paikallinen kertoi Indonesian vankiloiden olevan vain täynnä pössyttelijöitä.





:(



Seitsemän jälkeen vähän haikein mielin hostellille pakkaamaan, tekemään viime hetken valmisteluja Ausseja varten ja nauttimaan viimeistä kertaa ystävien seurasta. Enie, Anna, Donnie ja Rama lähti heittämään mua 13.00 lentokentälle. Laulettiin autossa ja naurettiin paljon. Lentokentällä tyypelöt saattoivat mut niin pitkälle kuin mahdollista. Olin niin tosi surullinen. Ja mulla oli jo valmiiksi kauhea ikävä kaikkia ja kaikkea. Onneksi näillä näkymin mun äippä ja veikka nro 2 on tulossa syyskuussa Indoihin ja meen niitä sinne moikkaamaan! Bali kun on näitten Darwinilaisten Tallinna, halvimmillaan lennot 35 e -.-









Tässä vielä lähtölallatus, jonka Anna lauloi mulle kentällä. Mutta tämä ei ole Annan siis. Vaan John Denverin. 


NONIIIN, nyt vihdoin sain koluttua ton Indonesian läpi ja voi alkaa postailemaan täältä Ausseista. Enhän mä täällä oo ollukaan kuin vasta kohta pari kuukautta. MINNE AIKA OIKEIN KATOAA?! Ihme juttu.

Looora