Värit tuulen pystytkö säää maalaaamaaan @ Litchfield

Perjantai 30.2 oli ihan kiva. Mun piti tehä vaikka mitä, mutta sitten jäinkin vaan kotiin kattomaan piirrettyjä tän perheen kanssa. Ja tehtiin itse pitsaa. Illalla lähdin tohon puolen tunnin päähän Casuarinaan iltaostoksille. Täydellinen aika muuten ostella. Löysin paljon kaikkee kivaa ja etenkin tarpeellista tosi pilkkahinnoin. Kun eihän mulla ollut tänne saapuessani kuin flipflopit ja muutama hassu toppi, hiusharjakin oli kas kadonnut. Ja niissä topeissakin oli jotain paikallisten olutmerkkien logoja. Tai reikiä. LÖYSIN MUUTEN MAAILMAN PARHAIMMAN REPUN. Siitä tulee mun reissureppu! Oikeen Risto Reipas olen konsanaan. JA KIRJEPAPERIA!! Oikeata kirjepaperia! Oikeastaan sen takia taisin ostoksille lähteäkin.

Löysin 2 reppua, feikkivanssit, sitä kirjepaperia, kellon, hiusjutun, arskat (edelliset hajosivat) ja tosi coolin hatun. Feikkivanssit oli muuten 5 dollaria eli muutaman euron.

Ja lauantai. Mun elämäni ehkä paras lauantai. No ei ehkä, mutta ainakin reissun paras päivä ikinä. Lähettiin aamulla parin ranskiksen ja yhen saksalaisen aupparin kanssa pakulla Litchfieldin luonnonpuistoon. Oon ollu sielä kerran ennenkin, oli hyvin tapahtumarikas reissu, voin kirjottaa siitä myöhemmin. Sinne hurruteltiin pari tuntia ja mentiin suoraan sellaselle näköalatasanteelle kattomaan isoa vesiputousta, joka oli kauempana viidakon (tai ihan vain metsän, mutta viidakko on kivempi sana) keskellä. Hieno oli, mutta noihinkin jotenkin turtuu. Ja kartassa luki ettei tuolla voi edes uida, kun ei ole mitään reittiä sinne ja voi olla vaarallista uida vesiputouksen päällä. Helposti humpsahtaa. Päätettiin kuitenkin käydä kurkkaamassa, pääseekö sinne mitenkään. Patikoitiin hetki, pokettiin polulta ja lähettiin pienen epäröinnin jälkeen kiipeämään tai oikeastaan laskeutumaan jyrkkää kallionseinämää pitkin alas vesiputouksille. Pelkäsin kokoajan että vastaan tulee käärme tai lisko tai hämähäkki ja sitten pelästyn ja sitten tipun. Mutta ei tullut kuin yksi iso heinäsirkka. Kun päästiin alas, en voi kuvailla sitä tunnetta mikä mut valtas. Siis oltiin löydetty paratiisi. Jyrkkien kallionseinämien keskellä sellasessa rotkossa menee vesiputouksia, lentelee perhosia, on pieni valkoinen hiekkakaistale, vesi on kirkkainta mitä oon varmaan ikinä nähny ja toi paikka oli vielä tosi korkeella, eli sieltä näkyi koko viidakko komeudessaan.

 Minä ja Baptiste juostiin suoraan kallionpalaselle ja hypättiin veteen. Ei saatu edes mitään sanoja ulos vaan pelkästään kauheeta huutonaurua. Oikeastaan ihan sellasta hysteeristä psykopaattinaurua. Meijän piti yöpyä jollain leirintäalueella, mutta päätettiin siltä seisomalta, että pystytetään teltta meijän ihanalle, täydelliselle hiekkakaistaleelle. Siellä sitten koko päivä kiipeiltiin, uitiin, sukelleltiin, otettiin aurinkoa, syötiin, nautittiin elämästä! Hypin kivillä ja tunsin olevani ihan Pocahontas. Tiiättekö sen kohdan, missä se tapaa ensimmäistä kertaa Will Smithin? Toi paikka oli kuin siitä kohasta. Tuntui siltä kuin oltais oltu ainoat ihmiset koko maailmassa. Sovittiin vielä, ettei katota kelloa koko aikana. Mulla oli tosin puhelin taas jossain kadoksissa, että eipä ollut paljon vaihtoehtojakaan.

Mun reissureppu!

Noilla on niin hellyyttävät naamat.

Illalla sitten pystytettiin meijän teltan verkko-osa hiekalle, avattiin viinipänikät ja istuttiin vaan vedessä viiniä siemaillen. Auringonlaskua katseltiin vesiputouksen päältä, tollaselta kallionkielekkeeltä. Ei hullumpi paikka nautiskella iltaviiniä. Onko se muuten viiniä vai viintä? Kun kaikki sanoo aina ihan eri tavalla. Meillä hölmöillä ei ollut minkäännäkösiä lamppuja, joten pimeä laskeutui yllemme varmaan siinä 7-8 hollilla. Oltiin jo pienessä hönössä ja haluttiin pelata korttia. Keksittiin sitten olosuhteiden pakottamana uusi korttipeli, josta kehkeytyi nopeasti uusi juomapeli: guess who!! Okei, nimi on vanha, mutta peli uusi. Jokainen vuoron perään pistää kortin maahan ja muitten pitää arvata mikä kortti se on. Se kuka arvaa oikein, saa antaa 2 huikkaa muille. Kuka huijaa, joutuu ottamaan 10 huikkaa. Ja kuka arvaa väärin, joutuu ottamaan 2 huikkaa. Pelistä tuli jossain välissä oikein kaoottinen, kaikki löi aina päänsä yhteen kun yritettiin nähdä maassa olevaa korttia, ranskalaiset huutaa kilpaa jotain ranskaksi, itse kostoksi aloin huutamaan jotakin epämääräistä suomeksi ja päälle väsynyttä huutonaurua.

Yöllä heräsin, kun tuli vähän kylmä ja VAAAAUU!! Koska meillä ei ollut tosiaan kattoa teltassa, vaan pelkkä verkko, niin näin silmät avatessani ison ja kirkkaan tähtitaivaan suoraan mun yläpuolella. Se oli sellainen hengen salpaantumis-momentti. Tähtiä oli ainakin tsiljoona. Ja taustalla kuuluu vieressä ryöppyävän vesiputouksen ääni. Ja kaikkia muita viidakon ääniä. Sekä ranskiksten kuorsaus. En ois silti halunnut olla missään muualla sillä hetkellä.

Aamulla heräsin ennen muita ja menin kalliolle yksin istuskelemaan. Ei voisi olla täydellisempää paikkaa herätä. Ilma oli täydellinen, sellanen utuinen ja lämpimän viileä, pieni tuuli puhalsi ja kaikki oli vielä unessa. Sitten se vesiputouksista tuleva "höyry"! Aamu-uinninkin tein, aaaah. Jos tuonne muuttaisin, en tarvitsisi mitään. Uiskentelisin vain kalojen kanssa päivät pitkät ja leikkisin Pocahontasta. Olin niin surullinen, kun piti lähteä pois mun satumaailmasta. Mutta varmasti menen uudestaan vielä monta kertaa.

Ton vesiputouksen ylhäällä oltiin!

Ps. en ehdi oikolukea tätä, niin on varmasti täynnä kirjoitusvirheitä. Mutta ei haittaa, koska olen löytänyt maailman täydellisimmän kolkan maailmasta.

Laura